Jumalansa unohtaneiden uskonnollisuus: Sairaalapappien tulkinnat uskonnollisuudesta hoivakodeissa.

Abstract

Oikeus harjoittaa omaa uskontoaan on sekä YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmaallisen julistuksen että Suomen perustuslain turvaama perusoikeus, jonka toteutumisella on myös todennettuja hyvinvointivaikutuksia. Uskonnollisuuden merkityksen on todettu kasvavan iän myötä. Hoivakodeissa asuvien, vaikeasti muistisairaiden ihmisten uskonnollisuudesta emme kuitenkaan tiedä juuri mitään. Tässä tutkimuksessa selvitetään hoivakodeissa työskentelevien evankelis-luterilaisen kirkon sairaalapappien haastattelujen pohjalta, millaisin keinoin vaikeasti muistisairaat ihmiset ilmaisevat uskonnollisuuttaan. Muistisairauden heikentäessä ihmisen kommunikaatiokykyä uskonnollisuus ilmenee useimmiten kehollisesti. Papit tulkitsivat uskonnollisuuden ilmaisuja erityisesti muistisairaiden vahvoista tunnereaktioista, heidän pyrkimyksistään osallistua uskonnollisten tilaisuuksien liturgiaan ja kyvystä erottaa uskonnolliset tilaisuudet hoivakodin muusta arjesta. Tulokset osoittavat, että arkisessa elämässään Jumalan jo unohtaneet ihmiset ovat alttiita osallistumaan uskonharjoitukseen, kun siihen vain tarjotaan heille tilaisuus. Tuloksiamme voidaankin suoraan hyödyntää hoivakodissa asuvien ihmisten hyvinvoinnin tukemisessa ja seurakuntien työn kehittämisessä varsinkin, kun Suomen väestö ikääntyy nyt ennennäkemättömän nopeasti.